Tunnelma kuin sadussa
Tunnelma kuin sadussa

Tunnelma kuin sadussa

Oikeastaan on harhauttavaa puhua maalaustaiteen mieleentuovasta näyttelystä, sillä esillä oli lyhytelokuvia, performanssitaltiointeja, installaatioita ja tekstiiliveistoksia. Lisäksi oli keskustelutilaisuuksia. Wallinheimo-Heimonen itsekin luonnehtii itseään tekstiili- ja käsitetaiteilijaksi.

– Keskityn nykyään tämänkaltaisiin tapahtumiin, koska fyysisesti isot näyttelyt ovat minulle aika mahdottomia ponnistuksia.

– Olen ylpeä, että näyttelyssä kävi paljon erityisryhmiä kuten kehitysvammaisia, näkövammaisia ja paljon liikuntavammaisia. Ihmiset aika vilpittömästi olivat vaikuttuneita siitä, että sisältö kertoi heidän elämäänsä ja arkeaan koskevista asioista. Hyvin harvoin näyttelyissä kuulemma tulee vastaan teoksia, joihin heidän on mahdollista täysillä samastua, Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen tuumi.

– Eli osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemusta onnistuin ehkä jollain tasolla saavuttamaan – mikä tietenkin oli pyrkimyskin.

Näyttelyvieras saattoi ajaa kultaisessa pyörätuolikarusellissa, rapsuttaa kuplaan eristettyä rampaa (”Tickle the Crippled”) tai vaikkapa kuuntella, mistä 83-vuotias CP-vammainen mummo räppää.

Wallinheimo-Heimonen vietti itse galleriassa paljon aikaa ja sai kuulla niin surullisia kuin inspiroiviakin tarinoita.

– Itselleni jäivät mieleen erityisesti jaetut tarinat. Olen yrittänyt viime aikoina keskittyä nimenomaan syntymävammaisten näkökulmaan, koska media – IT-lehti mukaan lukien – on usein täynnä näitä ”ennen ja jälkeen” -kuvauksia vammautuneista.

– Vammautuneita on tietysti enemmän kuin meitä ”alkuperäisvammaisia”, mutta kuvaan syntymävammaisia myös siksi, että monessa polvessa kulkeva erityisominaisuus on täysin piiloon jäävää kulttuuria, josta vammattomat toimittajat eivät edes osaa kysyä. Ne ovat asioita, jotka eivät tule esiin kun keskustellaan siitä, mitä jonkun vamman kanssa voi tehdä tai miten joku on selviytynyt.

Wallinheimo-Heimosen mielestä media uskottelee, ettei kukaan halua olla vammainen tai synnyttää vammaista lasta, jos kyse olisi valittavissa olevasta asiasta. Vammaisuus herättää kauhua ja torjuntaa.

– Ilmiönä se syntyy kuitenkin vasta sosiaalisissa suhteissa, ympäristön ja yhteisön reaktioista toimintarajoitteisiin. Vammaisuus on pikantti osa luonnon monimuotoisuutta. Se ei häviä kehoa tai geenejä manipuloimalla eikä yksilöön kajoaminen poista syrjintää.

Wallinheimo-Heimosen katsoo, että vammaiskuvaus on lähes aina fyysisesti etuoikeutettujen ihmisten tuottamaa ja kertoo kuvitelmasta, millaista olisi olla vammainen tai vammautua.

– Tämä näyttely kertoi vaihtoehtoisista tavoista olla ihminen ja niistä rakenteista, jotka tekevät meistä muukalaisia fyysisesti etuoikeutettujen maailmassa. Siksi nostin esiin vaikkapa sen, etteivät kaikki ihmiset hoe raskaana mielessään, että ”kunpa lapsi olisi terve”. On kaltaisiani äitejä, jotka ovat helpottuneita, jos lapsi ”tulee sukuun” eli kantaa ominaisuuksia, joita on vanhemmilla, serkuilla ja mummoilla.

Wallinheimo-Heimonen tekee syksyn aikana vielä videoteosta ja myös kirjoittaa paljon. Hänellä on myös blogi nettiosoitteessa www.rampyla.vuodatus.net.

Teksti Tapio Rusanen
Kuva Antero Aaltonen

Jaa uutinen