Pelottava vammainen – pureeko se?

Ihminen kummeksuu erilaisuutta, se on hänelle luontaista. Vammainen on erilainen verrattuna valtaväestöön, se on fakta, jota ei tarvitse yrittää kaunistella tai vähätellä. Vammaisena minua kummastuttaa, miten meihin suhtaudutaan. Elämme vuotta 2019 ja silti vammaisuus on yhä tabu. Meitä ei oteta vakavasti työmarkkinoilla, ja usein elämämme ajatellaan olevan jotenkin valtaväestöä huonompaa. Kadulla saamme peräämme kummeksuvia tahi sääliviä katseita, mutta harvoin meitä uskalletaan lähestyä.

Mistä tämä karsastus juontaa juurensa? Lapsuudesta? Lapsi on vilpittömän utelias ja lähestyy erilaisuutta silmät avoimina, miettimättä onko hänen kysymyksensä mahdollisesti loukkaava. Lapset eivät osaa sensuroida itseään automaattisesti, ja se on hyvä. Vanhemmiltaan he kuitenkin oppivat, että esimerkiksi pyörätuolilla liikkuvaa ei ole soveliasta lähestyä kysyäkseen, missä tämä on loukannut jalkansa. Miksi ei olisi?

Törmäsin tähän tilanteeseen yllättäen taannoin. Olin käymässä ystäväpariskunnalla ja näin tämän pariskunnan toisen puoliskon lapsen ensimmäisen kerran. Lapsi katseli, kuinka minua avustettiin sohvalle ja totesi uteliaana: ”Mä kuulin että sä oot loukannut jalkasi”. Näin, kuinka lapsen äiti, pariskunnasta se osapuoli, joka ei minua niin hyvin tuntenut, meni vaivautuneeksi ja nuhteli poikaansa sanoen, että hehän sopivat ettei tästä puhuttaisi. Hämmennyin suuresti ja totesin, että ei se mitään, kyllä kysyä saa aina. Lapsi ei kuitenkaan enää uskaltanut kysyä mitään, äitinsä kehotuksesta huolimatta. Kielto oli syöpynyt mieleen.

En ymmärrä äidin kieltoa, hän tietää, että käyn luennoimassa vammaisuudesta kokemuskouluttajan roolissa.

Miksi sä olet pyörätuolissa?

Luulen, että osa vanhempien suhtautumisesta juontaa juurensa siitä, kun vammaisia ei vielä juurikaan näkynyt katukuvissa, puhumattakaan vaikuttamistehtävistä. Kovin kauan ei ole ehtinyt kulua siitä ajasta, jolloin meidät yritettiin sulkea laitoksiin.

Meidän kaikkien pitäisi ottaa mallia lapsen vilpittömästä uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta. Maailma on täynnä ihmeellisyyksiä, joten miksei niitä tutkisi? Tietenkin jokainen suhtautuu vammaansa eri tavalla, ja joukostamme löytyy niitäkin, joille se on arka paikka. Uskallan kuitenkin väittää, ettei kukaan pahastu vilpittömästä: ”Miksi sä olet pyörätuolissa?” - kysymyksestä.

Uskon, että vammaiselta voi ainakin yrittää kysyä mitä tahansa Sanomme kyllä, jos utelu häiritsee meitä jollain tapaa. Tietyntyyppisille kysymyksille, jotka saattavat pyöriä enemmänkin aikuisten mielessä, on oma aikansa ja paikkansa.

Sen sijaan, että toruisit lasta hänen lähestyessään vammaista, kannusta ja ota mallia. Nuorena kerätty ymmärrys on askel avarakatseisempaan ja tasa-arvoisempaan maailmaan.

Pinja Eskola, 23- vuotias, ystävien mukaan hyvällä tavalla vinksahtanut nainen. Matkakumppanikseni sain syntymässä CP-vamman, ja aina emme ole toimeen tulleet, mutta koskaan vauhti ei ole hidastunut. Siihen, mikä herättää kiinnostukseni, paneudun täysillä ja suhtaudun suurella intohimolla. Vähäinen vapaa-aikani kuluu roolipelatessa, karaokessa, pelatessa ja kirjoittaessa. Työskentelen Invalidiliiton varainhankinnassa.

Jaa uutinen

Kommentit

(Ei otsikkoa)

Olen nyt se ensimmäinen vastarannan kiiski, mutta minusta kuulostaa hassulta sanoa, "matkakumppanikseni sain CP-vamman, mutta koskaan ei vauhti ole hidastunut". Eihän sitä tiedä, millainen se vauhti ja mahdollisuudet olisivat olleet ilman vammaa, kun ei ole koskaan ollut ns. normaali. Itselläkin on CP, käytän pyörätuolia liikkumiseen. Arka paikka ei ole niinkään vaihtoehtoinen liikkumistapa, vaan neurologinen status, jatkuva älykkyyden kyseenalaistaminen ja oletetun kehitysvammaisuuden leima, jos ja kun kerron uteliaille totuuden vammani laadusta. Minusta on ihan hyvä asia opettaa lapset varmuuden vuoksi pitämään mölyt mahassa julkisella paikalla, se kuuluu hyviin tapoihin. On eri asia, jos vaikka tarhassa on vieraana kaltaisesi kokemuskouluttaja, joka on itse valinnut roolinsa ja haluaa kertoa vammastaan ja elämästä sen kanssa.

Reetta  •  11.02.2019, klo 14:06

(Ei otsikkoa)

Onpa tosi hyvä kirjoitus. Sokeana minulla on ihan samanlaisia kokemuksia vanhempien hyssyttelystä. Miksi lapsi ei saisi kysyä: "Mikä toi on?" osoittaen opaskoiran valjaita tai sokean valkoista keppiä. Tai "Miks sä et nää?" Hipi hiljaa tuijottaminen on paljon loukkaavampaa varsinkin, kun ihmiset ovat tällöin sokealle näkymättömiä.

Marianne  •  12.02.2019, klo 0:05

Vastarannan kiiskelle

Naulan kantaan!

Allekirjoitan varauksetta esiintuomasi seikan, että CP-vammaan liitetään kovin kevein perustein - jopa ammattihenkilöiden parissa - oletus liitännäisestä kehitysvammasta, varsinkin silloin, jos sanat meinaavat jäädä spastisen kehon vangeiksi.

Pinjan kirjoitus on osuva. On helpompi kertoa, kun kysytään.

Matti Vilkuna  •  12.02.2019, klo 22:29

(Ei otsikkoa)

hyvä kirjoitus

tuija wessman  •  13.02.2019, klo 20:15

Kyselemisestä ja pyörätuolista

En ole kaupassa opettamassa muiden lapsia vaan haluan tehdä ostokseni rauhassa ilman että joku tulee pyörätuolin takia diagnoosia kyselemään. Ei sellaista pitäisi lapselle opettaa. Ei jakoon.

X  •  15.02.2019, klo 1:39

Miksi ihmeessä pitäisi henkilökohtaisuuksia selitellä?

Ihmiset luulee että vammaiset haluavat automaattisesti avautua vammoistaan kun tällaisen kirjoituksen lukee. Moni vastavammaantunut käy kriisin vaiheita läpi ja ei todellakaan halua asiasta puhua ventovieraan kanssa.

Herra G  •  15.02.2019, klo 1:48

Älä kysy

Olin bileissä ja jo alkuillasta kolme ventovierasta ihmistä tuli kyselemään pyörätuolistani, esittelemättä itseään ja kysymättä nimeäni tai mitään muutakaan. En todellakaan pidä uteluista, ei se muille kuulu. En itsekään mene utelemaan muiden sairauksista. Kunpa joku kirjoittaisi käytöstavoista eikä kannustaisi utelemaan. Minulla on paniikkihäiriö, ahdistaisi jos kaupassa tultaisiin koko perheen voimalla haastattelemaan yksityisasioista. En ole sirkuseläin.

Maikki  •  26.02.2019, klo 9:35

Kommentoi