Kävin virtuaalikeitaassa

Historiaa! Istuin maailman ensimmäisessä ”virtuaalikeitaassa”, joka on sovellettu neurologisten sairauksien, vammojen ja tapaturmien jälkeiseen kuntoutukseen. Keidas avattiin toukokuun 19. päivä kuluvaa vuotta Validia Kuntoutus Helsingin tiloissa.

Historiaa oli sekin, että sain olla koekaniinina. Minä, joka en aikoinaan osannut tai ehtinyt perehtyä edes kännykän matopeliin. Vaikka tuolloin olin vielä jaloillani ja sormet hyppelivät kymmensormisesti työtietokoneeni näppäimistöllä. Ala-asteikäiset lapseni toki etsivät matoreittejä sujuvasti omilla, ensimmäisillä matkapuhelimillaan.

Nyt kun niitä kilometrejä on kertynyt pyörätuolissa jo 18 vuoden ajan, en ole kertaakaan pelannut läppärilläni minkään valtakunnan virtuaalimaailmoissa (edes pasianssia). Mäcilläni olen käyttänyt vain sähköpostia, Wordiä ja Safaria, jonka kautta olen hakenut tietoa toimittajantyöhöni. Facebookissa piipahtelen silloin tällöin.

Älypuhelimesta olen tottunut kuuntelemaan musiikkia ja pim! tsekkaamaan WhatsUpin, Instagramin ja sään sekä neuvomaan kuvanoton ja haastatteluäänitykset. Lentokonetilan osaan säätää, mutta kalenterini pidän vielä visusti paperisena.

Lähdin siis uuteen Pihanala-salin kuntoutus- ja pelimaailmaan tosi blondina.

Käytin lihaksiani, pääni ei kuunnellut

Ensimmäisenä kokeilin sorminäppäryyttä terapeutin ohjaamana Pablo-nimisellä laitteella, jossa paremman eli vasemman hienosäätökäteni sormien päihin teipattiin magneettilaastarit. Tarkoitus oli mitata puristusvoimaa sekä testata ranteiden ja kyynärvarren liikettä.

Houkutuslintuna oli tietokoneen ruutu, joka innosti käden koordinaatioon. Piti vierittää kuulaa isohkossa puulabyrintissä alhaalta ylös ja päinvastoin. Oikealle ja vasemmalle – samalla keräten pisteitä. Mitä tapahtui? Whumps! Käytin lihaksiani liian voimakkaasti ja pääni ei kuunnellut järjen sanaa. Kuula poukkoili tietokonenäytössä sinne tänne ja pistesaldo jäi onnettomaksi. Olin kerta kaikkiaan liian hätäinen helpohkossa tehtävässä.

Vaikkei näitä uusia vehkeitä olekaan tarkoitettu kilpapelaamiseen, vaan eri lihasryhmien uudelleen löytämiseen ja käyttöön. Siihen, että pärjää arjessa. Pystyy hallitusti viemään esimerkiksi lusikan suuhun.

Vanhat ”Käpylän kaartin käyneet” kenties muistanevat kokeilleensa isohkoa manuaalikäyttöistä, rättikoneeksi nimitettyä liikutinta. Se oli aikanaan ensimmäinen terapiasalin kohteista, jossa vastavammautunut tetrakin pystyi tasapainottelemaan ja liikuttamaan keskivartaloaan ja etenkin yläraajojaan. Omatoimisesti.

Tärkeintä tuossa harjoitteessa oli tunne, että pystyi jotenkin käyttämään yläkroppaansa ja se, että vieressä toimi aina turvallinen fysioterapeutti. Kohdallani hän oli Tuula Raitala, joka arvioi kyynärtukien korkeuden oikeaksi ja sääteli punaiset solmut sopiviksi. Anoppini ompeli Tuulan ohjeiden mukaan purjekankaasta myös ”rätit” kotikäyttöön. Vaari ruuvasi sisäoven karmeihin tarvittavat koukut.

Tähtiä kuvaruudulla

Nyt samaa asiaa teknillisessä ja terapeuttien innostavassa ympäristössä tarjosi uljaan oranssin värinen Diego-kone, sekin Keski-Euroopassa kehitetty laite. Käsivarteni tuettiin ja sen jälkeen pääsin kiinni kahteen ohjaustappiin. Nyt piti töräyttää alas tynnyreitä juuri oikealla sekunnilla.

Kuvaruutuun kertyi jonkin verran tähtiä mutta: posauttelin kohteita taas yleisesti joko liian aikaisin tai liian myöhään eli hätäisesti avajaistilaisuuden kuhinassa.

Vaikken kyennyt kävelysimulaattoriin ja ehtinyt kokeilla kaikkia uusia laitteita niin lopputulos oli positiivinen. Upeaa, elämässä on aina monenlaista opittavaa.

Kommentoi