Aivotärähdys

Laukkasimme kilpaa, minä ja tallitoverini kuumaveristen hevosten selässä heinäkuisen laidunkauden aikana vuonna 1974. Kun aurinko alkoi laskea, hipsimme laittomasti ilman kypärää saati vakuutuksia hepojen kesäloman ajaksi tarkoitetulle niitylle.

Hyppäsimme jonkun isomman kiven päältä tuntihevosten selkään, harjasta kiinni pitäen. Ja sitä riemua, kun jo lomailemiseen kyllästyneet hevoset mm. Ceasar, Clyde, Teklar ja Lenon saivat vauhtinsa valjastettua.

Siinä rytisivät ojat ja oljenkorret, kun kaikkien ratsukoiden oli tarkoitus mennä mahdollisimman lujaa.

Ratsastusharrastuksesta minun on kiittäminen Yleisradiota, joka tarjosi minulle roolia lastenfilmiin. Sillä edellytyksellä, että oppisin ratsastamaan ja laukkaamaan ilman satulaa 9 tunnin opetuksen jälkeen. YLE maksoi viulut.

Eräällä oppitunnilla putosin lempitammani Kipsun selästä kuusi kertaa. Opettaja kysyi huolestuneena, jotta sattuiko pahasti? ”Ei, punttaa minut vain takaisin – harjoitusten pitää jatkua”.

Koskaan ei mitään vakavaa tapahtunut – mitä nyt talleilla yksi makkaraa ja juustoakin syönyt Pomo-niminen iso Suomenhevonen runttasi minut kerran pilttuunsa seinään.

Laskettelukeskukset eri alppimaissa tulivat tutuiksi sinkkuvuosina. Välillä piti valita musta, jyrkkä rinne tai taivaallinen puuterilumi suksien alle. Tsemppasin hiihtokykyni äärilaidoilla, mutta silloinkaan mitään vakavia kaatumisia ei sattunut.

Toimittajana, suorassa tv-lähetyksessä lupauduin jo yhden lapsen äitinä heittämään benji-hypyn, ”ellen nyt satu olemaan toista kertaa paksuna”.
Sompasaaren merijäälle porattiin varmuudeksi pyöreä aukko, jos lepattaisin köysistä ja valjaista huolimatta liian lähelle jääpeitettä. Vaan eipä siitäkään jäänyt kummoisia kuhmuja, mitä nyt toisesta silmästä meni näkökyky puoleksi vuorokaudeksi verkkokalvojen rajujen heilahdusten takia.

Sittemmin kotona – jo kierreportaissa liukastumisen takia alkoi toisenlainen tahti. Pyörätuolista sänkyyn siirtyessä hiusmurtuma iski polveen pullistaen sen niin turvonneeksi, että kipsihän siihen oli pakko laittaa. Vielä isomman ortoosin sain silloin, kun kerran reisiluuni napsahti poikki. Ymmärsin, että kalkkia pitää syödä ja ottaa pari kertaa vuodessa pirun kallis napapiikki luiden haurastumisen estämiseksi!

Mutta viime syksynä rysähti. Olin yksin kotona ja hups, kärryni pieni, kova etupyörä osui vahingossa sängyn päätyyn. Putosin päistikkaa lattialle, otsa edellä. Taju ei lähtenyt, mutta sylissäni ollut kännykkä lennähti viisi senttiä liian kauas sormieni ulottuvilta. Pyörin laminaattilattialla ja pyristelin, yritin ryömiä ja kahden tunnin puherruksen jälkeen sain telefoonista otteen. Poikani ja hänen tyttöystävänsä riensivät apuun ja nostivat minut tv-tuoliin.

Säikähdyksellä selvittiin siten, etten halunnut lähteä lääkäriin. Mutta viikko päänsärkyä ja lievää oksentelua saivat jääräpäisen kovakallo-Kauppisenkin ensin terveyskeskukseen ja siitä Jorvin sairaalaan.

Piti ottaa TT-kuva kaularangasta ja päänupista. Oli pakko sulkea pois se vaihtoehto, ettei tämä onnettomuus olisi aiheuttanut aivovauriota tai jotakin kaularangan retkahdusta. Todettiin vain, että reipas aivotärähdys.

Ensiavun ”tuubiin” pääsy kesti kaikkiaan seitsemisen tuntia, vaikka itse operaatio tehtiin vartissa.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Sain puhtaat paperit ja lähdin tilataksilla nälkäisenä kotiin. Avustajani sai sen sijaan migreenin sairaalan sähkönsinisistä valoista. Onko kaikkien lasarettien oltava niin steriilisti valaistuja? Ja miksei hospitaali pysty tarjoamaan edes mehukeittoa potilaan vieressä istuvalle luottoihmiselle?

Ja minun 56-vuotiaan eukon pitäisi vissiin ottaa joku turvaranneke? Onko kokemuksia?

pirjo.kauppinen@hotmail.com